KESKIAIKA – KYLÄSTÄ KAUPUNGIKSI

Kaupunki on todennäköisesti perustettu yksityiselle maalle. Alueella oli luulta­vasti merkittävä pysyvä asutus ennen ruotsalaisen valtiomahdintoimenpiteitä, sillä kruunu sai haltuunsa vain ne maat, jotka olivat Strömsbergin pohjoispuo­lella. Ensimmäinen kuninkaankartanorakennettiin Strömsbergiin ja seuraava vielä kauemmaksi Gammelgårdiin. Ne mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1413, jolloin niiden välinen raja määriteltiin. Porvoolla on aina ollut hyvä strateginen sijainti: vesiväylä ja vanha saaristotie Hämeeseen sekä keskiaikainen Turku-Viipuri -tie kulkivat alueen läpi.

Porvoo on saanut kaupunkioikeudet n. v. 1380. Ensimmäinen varma tieto Porvoosta kaupunkina löytyy vuoden 1387 kaupunkien veroluettelossa: Turku maksoi 400 markkaa, Ulvila 40 markkaa ja Porvoo 30 markkaa. Vuonna 1424 mainitaan Porvoon kaupungin pormestari ja raati kirjeessä, jossa on myös kaupungin sinetti. Sinettikuvioksi on piiretty C = Castrum, Castellum (= linna, linnoitus). Porvoon sinetissä ovat jotkut nähneet B:n, jopa tulusraudankin. Van­himmat kartat ovat vuosilta 1652, 1696 ja1726.

Kaupungin vanhin osa on Kirkkotorin liepeillä Vuorikadun ja Kirkkokadun yläpäässä. Kirkkotori on joka tapauksessa vanha, ehkä kaupungin ensimmäi­nen tori, missä rahvas vaihtoi tavaroita. Keskiaikaisen Porvoon keskus siirtyi 1400-luvun alussa nykyiselle Vanhalle raatihuoneentorille ja kaupungin rajana lännessä kulki joki ja idässä Vuorikatu. Saksalaiset kauppiassiirtolaiset tulivat Porvooseenkin jo keskiajalla ja rakensivat Raatihuoneentorin omien kaupunki­ malliensa mukaan.

1100-luvun lopulla merenpinta oli 1,8 metriä korkeammalla ja Vanhan sillan pohjoispuolella oli 350-450 m leveä lahti, johon Pikku-Linnanmäki pisti nieme­nä. 1500-luvun alussa alkoivat Maarin lahti ja Maarin niitty muodostua. Maarin pohjukasta on löydetty 1500-luvulle tyypillisen limisaumarakenteisen aluksen jäännöksiä. Siellä lieneekin ollut Porvoon ensimmäinen satama.

 

1500 LUKU-VASTOINKÄYMISTEN VUOSISATA

1500-luvulla pieni Porvoo koki kovia. Kaupunki tuhoutui vihollisten aiheut­tamissa tulipaloissa ja hävityksissä ainakin kolme kertaa: vuonna 1508 asialla olivat tanskalaiset, vuosina 1571 ja 1590 venäläiset. Vuonna 1546 vahvistetut kaupunki- ja tapulioikeudet lakkautettiin 1550 Helsingin perustamisen myötä. Asukkaat määrättiin Porvoosta, Raumalta, Ulvilasta ja Tammisaaresta muut­tamaan tuohon uuteen kaupunkiin. Kuitenkin osa porvoolaisista jäi entisille asuinsijoilleen, mahdollisesti liian köyhinä muuttaakseen. He saivat elantonsa pääasiassa maanviljelyksestä. 1550-luvun lopulla Porvoon kylässä oli myös kauppiaita ja käsityöläisiä ja vähitellen asukasmäärä alkoi kasvaa. Paikan hyvä sijainti jokisuistossa sekä vuosisataiset asumisperinteet vetivät asukkaat taas takaisin kotiseudulle.

Kruunukin alkoi muuttaa käsityksiään Helsingin kaikki voittavasta tärkey­destä. Rauman ja Ulvilan porvarit saivat palata kotikaupunkeihinsa vuonna 1556. Porvoon tienoille suunniteltiin jopa uuden kaupungin perustamista. Kesällä 1559 Viipurin käskynhaltija Klas Kristerinpoika Horn kävi seudulla tutkimassa sopivaa paikkaa ja löysi sellaisen Kuggsundin rannalta Hästöstä, nykyisen Tolkkistenniemen kärjestä. Hän laati täydellisen kaupunkisuunni­telman linnoineen ja linnoituslaitteineen, ja toimitti sen kuninkaalle anoen mittaajan ja rakennusmestarin lähettämistä paikalle tarkempia laskelmia ja mittauksia varten. 8. heinäkuuta 1579 päivätyllä privilegiokirjeellä Porvoo sai takaisin kaupun­kioikeutensa, vuonna 1582 maaomaisuutensa ja 1585 pormestarin. Vuonna 1594 tuli uusi takaisku: kuningas Sigismund lakkautti kaupunkioikeudet ja privilegiot, koska kaupungin kauppa oli huonolla tolalla.

1600 LUKU – KASVUN AIKA

1600-luku oli Porvoolle kasvun ja rauhan vuosisata. Kaarle IX palautti kaupun­kioikeudet 1602. Vuonna 1607 annettiin määräys, jonka mukaan kaikki sakot käytetään kaupungissa julkisten rakennusten pystytykseen ja korjaukseen, myös oluen valmistevero ja tietty prosentti kaikista perinnöistä maksetaan kaupungille.

Ulkomaankauppa oli 1600-luvun alussa vieraiden hallussa. Kauppa kävi vilkkaana Pohjanmeren maiden kanssa. Porvoo sai täydet tapulioikeudet 1617, mutta menetti ne 20 vuotta myöhemmin Pietari Brahen toimien tuloksena. Kenraalikuvernööri Brahe tallasi Suomen kehittämisohjelmansa myötä monille varpaille. Vuosisadan alkupuoli  käytettiin kaupungin tyhjien tonttien rakentamiseen.

Jälkimmäisellä puoliskolla kaupunki alkoi laajentua niihin suuntiin, joissa se pystyi kasvamaan. Etelässä rajaksi muodostui Uusikatu (nykyisen Manner­heiminkadun kohdalla) ja idässä Kirkkokatu, joka kaupungin asukkaiden tuli rakentaa tiestä kaduksi. Kulmakuja, silloinen Turku-Viipuritie, muuttui asutuksi kaduksi ja Viipuriin vievä tie tullikamareineen ja portteineen siirrettiin nykyisen Lukiokujan kohdalle. Kirkkotorin  pohjoislaitaakin asutettiin. Koillisessa köyhäväki rakensi kallioille pieniä tontteja, osittain ilman lupaa. Jokikadun ja torien varrella sijaitsevat kalleimmat tontit olivat kauppiaiden omistuksessa. Keskus­tassa asuivat myös oman verstaan omistavat käsityöläiset, kun taas virkamiehillä oli kotinsa lähinnä kirkonympäristössä.

Vuonna 1696 maanmittari Samuel Brotterus sai tehtäväkseen järjestellä tontteja ja tuolta ajalta on nähtävissä vaatimattomia viitteitä kohti leveämpää korttelityyppiä ja merkkejä katumittauksista. Tonttijako oli vielä epäsäännöllinen ja uudet alu­eet asutettiin ilman määrätietoista kaavoittamista.

1600-luvun lopussa tontteja oli 256, talojen ollessa edelleen maalaamattomia puutaloja. Kaupunkiin rakennettiin ensimmäinen kivitalo sillanlähelle Sillanmäen pohjoispuolelle. Talon rakennuttaja oli Johannes Albogius, joka tuli Tartosta kitkkoherraksi Porvooseen v. 1678. Albogius kuoli vuonna 1695 ja leski möi talon kymmenen vuotta myöhemmin raatimies Matts Schröderille. Talo paloi vuonna 1708.

Asukasluku, joka on laskettu veronmaksajien määrän perusteella, liikkui 300 ja 360 välillä 1600-luvun alkupuolella. Asukasmäärä alkoi kasvaa vuoden 1650 jälkeen. Myös elinkeinoelämä monipuolistui, käsityöläisten määrä ja taitavuus lisääntyivät nopeasti. Porvoo kaupungistui vuosisadan loppupuolella. Lankkuaita ja tulliportit, tullikamarit ja puomit muuttivat kaupunkikuvaa. Torin ympärillä tehtiin tont­tijärjestelyjä näyttävyyden vuoksi. Raatihuoneentori ja Kirkkotörmä kivettiin. Jätekasat kehotettiin siivoamaan pois porttienpielistä.

 

1700 LUKU- KAUPUNKIKULTTUURIN LÄPIMURTO

Porvoon satavuotinen rauhallinen elämänmeno ja kehitys pysähtyi vuonna 1700, jolloin Suuri Pohjan sota syttyi. 1708 venäläiset polttivat kaupungin maan tasalle, vain kaupunkia ympäröineen lankkuaidan ulkopuolella ollut pappila säästyi.

Vuoden 1710 paikkeilla maanmittari Brotterukselle annettiin tehtäväksi laatia kaupungille ruutuasemakaava. Asukkaat kuitenkin vastustivat tätä, sillä hei­dän mielestään se ei sopinut maastoon, lisäksi he menettäisivät kellaritilansa. Tämän johdosta päädyttiin vain oikaisemaan vähän katulinjoja ja selkiyttä­mään tonttijakoa Vuoteen 1713 mennessä oli Porvoossa rakennettu uudestaan 239 rakennusta, joista 151 oli asuinrakennuksia ja näistä 102 yksihuoneisia.

Venäläisten tullessa uudelleen kaupunkiin vuonna 1713 suurin osa porvoo­laisista pakeni, osa heistä Ruotsin puolelle saakka palaten vasta isonvihan päätyttyä 1720-luvun alussa. Rakennustoiminta elpyi edelleen rauhanteon 1721 jälkeen, niin että vuonna 1729 kaupungissa oli jo 469 rakennusta.

Kaupungin raja kulki vuonna 1726 pohjoisessa pitkin Kankurinkujaa, idässä Itäisellä Pitkäkadulla ja Kulmakujalla sekä etelässä jo Uudenkadun eteläpuo­lella. Koko rantaviiva oli täynnä aittoja. Kaupungin pohjoispuolella oli alkanut Pappilanmäen rakentaminen.

 

Vuonna 1747 Porvoon asukasluku oli 1478, kolmanneksi suurin Suomessa! Tähän oli osaltaan vaikuttanut tuomiokapitulin ja lukion siirto Viipurista Por­vooseen vuonna 1723. Sodasta päästyä kaupungin elinkeinoelämäkin alkoi voimakkaasti kehittyä.

Elinkeinoelämän kukoistus näkyi monella tapaa. Pellavankudonta kohosi tärkeimmäksi käsityönlajiksi, vuonna 1750 kaupungissa oli noin 75 tämän ammatin edustajaa. Ensimmäinen tehdas oli tupakkatehdas, joka aloitti toimin­tansa vuonna 1744. Raaka-aine kasvatettiin osittain omilla pelloilla. Samana vuonna aloitti Johannisbergissä toimintansa purjekangas- eli buldaanitehdas, joka siirtyi kaupunkiin vuonna 1752. Sokeritehdas käynnistyi vuonna 1784 ja verkakutomo 1799.

11.6.1760 oli musta päivä kaupungin historiassa. Tulipalo, joka sai alkunsa kalasoppapadasta Vuorikadun yläpäässä sijaitsevassa talossa, poltti kaupungin 293 talosta 202. Vain vähäväkisen väestön asumukset kirkon itäpuolen kallioilla ja joitakin I korttelin taloja kirkon pohjoispuolella säästyi. Nykyinen Vanhan Porvoon rakennuskanta  ranta-aittoineen on peräisin vuoden 1760 jälkeiseltä ajalta.

Yli-intendentin virasto ohjasi rakentamista valtakunnassa vuosisadan puo­livälin jälkeen. Turussa, Helsingissä ja Porvoossa johtavat muurarimestarit nimitettiin ”kaupunginarkkitehdeiksi”. Porvoossa tämän viran sai tanskalais­syntyinen Gotthard Flensborg (1723-1804), joka oli saanut oppinsa Tukholman linnan työmaalla. Vuonna 1751 hän siirtyi Viaporiin Suomen prikaatin muura­rimestariksi minkä jälkeen hän ahkeroi Loviisassa 1753-58. Porvoon palo 1760 tarjosi hänelle oivallisen työmaan  Porvoossa, kun Loviisan ja Svartholman rakennusmäärärahoja samaan aikaan voimakkaasti supistettiin.

Gotthard Flensborg rakensi myös itselleen talon Porvooseen (nyk. Diktar­hemmet), jossa hän piti krouvia vuodesta 1765 alkaen. Hän jätti perheensä tän­ne 1772 ja asettui taas Loviisaan linnoitustöihin. Erottuaan linnoitustoimesta Flensborg sai kuninkaalta ”konduktöörin” arvon vuonna 1780 ja liikuskeli sen jälkeen muualla Suomessa.

Valtiopäivät myönsivät Porvoolle avustusta palon jälkeiselle jälleenraken­tamiselle, joka taas kerran käynnistyi ripeästi. Raatihuoneentorin ympäristö rakennettiin palon jälkeen kivestä. Paitsi ajatus kaupungin keskustan arvolle sopivasta komeudesta, tähän houkutti varmaankin myös vuonna 1757 annettu 20 vuoden verovapaus kivirakentajille. Yli-intendentin virastossa oltiin huolis­saan paitsi paloturvallisuudesta  myös valtakunnan metsävarojen vähenemises­tä.

Vuoteen 1805 mennessä asutus oli levinnyt Myllymäelle saakka ja koko kau­punki oli uudelleen aidattu. Kaupungin etelärajalla olevaa tullikamaria oli siir­retty 1700-luvulla parikin kertaa kaupungin laajentumisen tieltä ja Lopulta neu­voteltiin Ånäsin kartanon ostamisesta. Kauppaa ei kuitenkaan voitu tehdä, sillä se olisi ollut ristiriidassa aatelisprivilegioiden kanssa. Kaupungin laajeneminen itään voimistui ja joen länsirannalla asui joitakin käsityöläisiä.

Kaupunkien ulkonäkö muuttui ratkaisevasti 1700-luvulla. Talot, myös kivi­talot, maalattiin punavärillä. Kustaa III:n vierailua varten Porvoossa maalattiin vuonna 1775 punamullalla ne talot, jotka tulivat olemaan kuninkaan kulkemi­en katujen varsilla. Vuosisadan lopulla keltainen tuli porvaristalojen väriksi. Kaksikerroksiset rakennukset yleistyivät varsinkin kaupunkien keskustoissa ja vanhat säterikatot muutettiin aumakatoiksi. Käsityöläisten kilvet ilmestyivät riippumaan verstaiden ulkopuolelle. Katuvalaisimia oli vähän, joten iltaisin ja pimeinä vuodenaikoina kaupungeissa vallitsi hämäryys.

Puutarhat yleistyivät kaupunkitaloissa 1700-luvun puolivälin jälkeen valis­tusaatteiden ja rousseaulaisen luonnon ihannoinnin myötä. Porvoosta on tieto vuodelta 1786 director cantus Petrus Gottsmanin puutarhasta kirkon alapuo­lella Välikadulla. Siellä oli terassi-istutuksia, huvimaja, lehmuksia ja kukkatar­hoja. Fredrik Adolf von Nurnersin tussi- ja seepialaveerauksen (Porvoon muse­ossa) mukaan näyttää myös Raatihuoneentorin pohjoislaidalla sijaitsevan talon puutarhassa olleen terassi-istutuksia ja huvimaja vuonna 1789.

1700-luvulla porvaristo nousi merkittävään asemaan yhteiskunnassa ja kaupunkikulttuuri eriytyi lopullisesti. Juomatavat hienostuivat, juotiin Reinin ja Moselin viinejä sekä samppanjaa . Seuraelämä vilkastui, ensembleet ja salaseu­rat kukoistivat, musiikki- ja teatteriesitykset saavuttivat suuren suosion.

1800 LUKU – KAUPUNKI SUOMEN SUURIRUHTINASKUNNASSA

Vuonna 1801 annettiin Porvoon kaupungin I rakennusjärjestys. Suomessa vain Vaasan läänin kaupungit olivat saaneet sellaisen, vuotta ennen Porvoota. Ra­kennusjärjestys määräsi kadut entistä leveämmiksi, mahdollisten tulipalojen jälkeen tonttien rajat oiottaviksi, rakennusten fasadit kadulle päin rakennetta­viksi ja katemateriaaleiksi tiilet tai pellin. Lautakatot hyväksyttiin vain jos tiiltä tai peltiä ei ollut saatavissa.

Porvariston toivomuksesta turvetta sai käyttää ulkorakennusten katteeksi. Torin ympärillä olevat rakennukset tuli klassisismin vaatimusten mukaisesti rakentaa mahdollisimman samannäköisiksi mm. paneloinnin avulla. Kadut oli päällystettävä kivin ja puita tuli istuttaa sopiviin paikkoihin. Uutta näissä mää­räyksissä olivat vain katemateriaalisäädökset ja niitäkin näytti olleen vaikea noudattaa, koska lautakatot olivat edelleen yleisimpiä.

Vuosina 1808–09 sota pyyhkäisi, tosin melko lempeästi, Porvoon ylitse. Suo­men sodan seurauksena Suomi joutui Ruotsin seitsemän vuosisataa kestäneen vallan alaisuudesta Venäjän yhteyteen. Itänaapuriin liitettynä maa sai sisäisen itsenäisyyden. Autonomia vahvistettiin Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809.

 

Miksi piskuinen Porvoo sai valtiopäivät? Maan johtavan kaupungin Tu­run ilmapiiriä ei katsottu suopeaksi venäläisille valtiopäiville, samanlainen oli tilanne myös Hämeenlinnassa. Loviisassa, joka oli lähinnä itäistä rajaa ja jota oli myös ehdotettu valtiopäivien pitopaikaksi, ei löytynyt sopivia tiloja. Niitä ei ollut myöskään tuolloin vielä ulkonäöltään vaatimattomassa Helsingissä, jossa tulipalokin oli tehnyt tuhojaan marraskuussa 1808. Sen vuoksi hiippakunta­kaupunki Porvoo, jossa oli tuomiokirkko, tilava lukio ja, kiitos Porvoon 1760 palon (!), myös uusi raatihuone ja kuusi komeaa yksityistä kivitaloa, tarjosi sekä hyvät kokoontumistilat että sopivat puitteet juhlallisuuksille.

Maaliskuussa 1809 Porvooseen kokoontui 135 suomen miestä, jotka tulivat viipymään täällä heinäkuuhun saakka. Keisari kävi avaamassa ja päättämäs­sä valtiopäivät, antamassa hallitsijanvakuutuksensa ja kohottamassa Suomen kansakuntien joukkoon.

Porvoon sopimusten ja valtiopäivätyöskentelyn tuloksena Suomi sai pitää oman uskontonsa, Ruotsin aikaiset perustuslakinsa ja säätyjensä oikeudet. Sotilaitos hajotettiin 50 vuodeksi ja sen ylläpitoverot määrättiin suoritettaviksi kruunulle. Maasta koottavat kruununverot käytettäisiin omassa maassa. Kes­kushallinto järjestettiin ja rupla määrättiin maan pää- ja perusrahaksi.

Lisää Porvoon valtiopäivistä voi lukea Porvoon museon opasvihkosesta ”1809 Porvoon valtiopäivät”.

Uusi kaupunki

1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä porvoolaisia oli runsaat 2000 henkeä ja kaupunki kasvoi, kuten edellisen vuosisadan jälkipuoliskollakin, Myllymäen suunnassa. Suuri muutos Porvoon kaupunkikuvassa käynnistyi 1830-luvulla. Arkkitehti Carl Ludvig Engel laati Porvoolle uuden asemakaavan vuonna 1832 keisari Ni­kolai I kehotuksesta. Keisari oli ohi ajaessaan havainnut valtiopäiväkaupunki Porvoon rähjäiseksi pikkupesäksi. Shakkilautamainen ruutuasemakaavasuun­nitelma ulottui yli koko rakennetun Porvoon ja etelässä aina nykyiselle Suisto­kadulle asti.

Kaavaa alettiin noudattaa Uudenkadun eteläpuolelta. Jo alussa huomattiin, etteivät porvoolaisten taloudelliset resurssit riittäneet uuden kaupungin raken­tamiseen. Perustettiin uudisrakennustoimikunta, joka aloitti työnsä vuonna 1841. Toimikunta anoi ja sai valtiolta rahaa rakennustoimintaan; rahalla raken­nettiin kadut ja uusi tori sekä lainoitettiin yksityisten rakentamista.

Vuoteen 1859 mennessä, jolloin toimikunta lakkautettiin, oli empirekaupunki hahmottunut, joskin suuri osa tonteista oli vielä vaillarakennuksia. Vanhassa kaupungissa taite- eli mansardikatot olivat alkaneet muuttua matalammiksi satulakatoiksi vuoden 1823 rakennusjärjestyksen paloturvallisuusmääräysten mukaisesti.

Empiretonttien rakennustapa poikkesi vanhasta käytännöstä. Korttelit oli­vat suorakaiteita, joissa oli kussakin 6 tonttia. Rakennukset sijoitettiin niin, että korttelit muodostuivat kadulta katsottuina umpinaisiksi. Korttelin sisällä ulkorakennukset ja pakarituvat olivat tonttien rajoilla ja tontin rakentamaton raja aidattiin korkealla lankkuaidalla määräysten mukaisesti. Pihat olivat näin ollen suuria ja suojattuja. Talojen väritys muuttui punaisesta vaaleaksi, etenkin keltainen väri oli suosittu. Ulkolaudoitus alettiin tehdä vaakasuoraan.

Kaupungin empirearkkitehdeistä merkittävin oli rakennusmestari Gustaf Westerberg, joka Porvoon vuosiensa aikana 1844-55 suunnitteli rakennukset 30 tontille. Westerberg oli koulutukseltaan kirvesmies ja opiskellut rakennussuun­ nittelua Viipurissa ja Pietarissa. Westerbergin lisäksi empirealueen taloja ovat suunnitelleet mm. C.J.E. Gustavson (Runebergin koti), E.B. Lohrmann (Borgå Gymnasium), C.A. Edelfelt (nyk. Jokikatu 27), ja P.C. Liebert (mm. Aleksante­rinkatu 5 ja Strömborgska högstadiumin vanha talo).

Vähitellen kaupungin varakas väestö, kauppiaat, virkamiehet, lukion opet­tajat ym. rakensivat itselleen uudet, suuret talot kaupungin eteläiseen osaan ja muuttivat pois vanhasta kaupungista. Torin siirtäminen vuonna 1857 oli lopul­linen vahvistus vanhan osan hiljentymiselle. Sinne jäivät vain ne, jotka eivät ky­enneet uudisrakentamiseen. Varojen puute olikin yksi merkittävimmistä syistä Vanhan Porvoon säilymiselle.

Jo 1700-luvulla porvoolaiset olivat havainneet, ettei ruutuasemakaava sopinut näille jokitöyräille ja silloin suunnitelmista luovuttiinkin. 1830-luvulla keisarin mahtikäsky uhkasi vakavasti muuttaa näkymät. Kaikeksi onneksi uudistustyö aloitettiin helpoimmasta päästä. Vuonna 1898 Porvooseen kotiutunut taiteilija Louis Sparre, jolla riitti näkemyksiä ja tarmoa moniin asioihin, piti kuuluisan puheensa lyseon juhlasalissa ja avasi porvoolaisten päättäjien silmät näkemään paitsi vanhan kaupunginosan kauneuden ja arvon myös tosiasiat sen säilyttämi­ seksi ennallaan. Lopullinen Vanhan Porvoon suojelu toteutui vuonna 1933 julis­ tamalla se ”vanhaksi kaupunginosaksi”. Asemakaava valmistui vuonna 1936.

PORVOO-KERAVA -RAUTATIE

Helsinki-Hämeenlinna-rautatien valmistuttua vuonna 1862 alettiin myös Porvoossa puuhata junaratayhteyttä. Hankkeen takana oli porvoolaisia liike­miehiä, jotka olivat huolestuneita kaupungin kaupankäynnin tulevaisuudesta. Valtio ei ollut halukas rakentamaan sivurataa Porvooseen, joten porvoolaiset päättivät rakentaa sen itse.

16.10.1871 päivätyllä sopimuksella Porvoon kaupunki antoi rautatien rakennusluvan porvoolaisille konsuleille Wilhelm Åbergille ja August Eklöfille sekä pietarilaiselle kreivi Wladimir Armfeltille. Kaupunki tuli mukaan osakkeen­ omistajana. Liikenne radalla alkoi joulukuussa 1873.

Sakari Topelius kirjoitti vuonna 1873 teoksessa ”Matkustus Suomessa”: ”Tämä hiljainen, hauska kaupunki, täynnä pappiskauhtanoita ja kymnaasilais­univormuja, on jo kauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille, jotka tahtovat rauhaa ja huokeaa elantoa; mutta nyt uhkaa heitä ratise­va rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin etukaupungin.”

Rautatieyhtiöllä oli vaikeuksia alusta alkaen. Tulot eivät kattaneet edes käyt­ tökustannuksia. Yhtiökokouksessa 7.2.1878 päätettiin asettaayhtiö vararikkoon. Se merkitsi vararikkoa myös konsuli Åbergille, August Eklöf selviytyi parem­ min. Vuonna 1887 rautatie siirtyi uuden yhtiön Porvoon Rautatieosakeyhtiön omistukseen. Se jatkoi liikennöintiä radalla kesään 1917 saakka, jolloin alkaneet palkkaerimielisyydet johtivat lopulta radan siirtämiseen valtion omistukseen lokakuun 2. päivänä 1917. Henkilöliikenne Porvoon radalla päättyi vuonna 1981 ja nykyään vain museojunat saapuvat kaupunkiin.

1900-LUVUN ALKUPUOLI

Vuonna 1923 hyväksyttiin arkkitehti Bertel Jungin laatima kaupungin laajen­tamisasemakaava. ltämalmin (Tarmola) ja Joonaanmäen alueita alettiin raken­taa entistä laajemmin. Vuonna 1920 ja toistamiseen 1924 kaupunki anoi joen länsirannan alueita liitettäviksi kaupunkiin kuten myös Sikosaarta, joka van­hastaan oli kaupungin omistuksessa. Perusteluna näille anomuksille oli mm, että kaupungin hautausmaa, tuberkuloosisairaala, vanhainkoti, rautatie, suuri Kansanpuisto, ainoa hiekkakuoppa, osa satamaa ja teollisuutta kuten Porvoon Mekaaninen Tehdas, Hattulan Saha, Porvoon Hevosenkenkätehdas ja Näsin lautatarha, olivat länsirannalla. Yhdistäminen tapahtui 1.1.1927.

Soturinkylä

Soturinkylän rakentaminen sai alkunsa karjalaisten uudelleenasuttamisope­raatiosta talvisodan jälkeen. Eräs karjalaisperhe Porvoossa olit oivonut itselleen sikaa jouluksi. Borgåbladetin päätoimittaja Helmer Wahlroos kirjoitti lehteensä pakinan ja liitti sen loppuun toivomuksenpossun lahjoittamisesta. Porsas tuli ja myös rahalahjoituksia alkoi kertyä toimitukseen. Perheelle ostettiin lehmä ja hevonen, mutta rahaa tuliedelleen. Silloin päätettiin tehdä jotakin järkevää. Kaupungilla oli alue, joka oli suunniteltu kerrostaloalueeksi, mutta kostean paikan paaluttamisen arveltiin tulevan kalliiksi. Alue kaavoitettiin uudelleen pientaloalueeksi ja siitä syntyi Soturinkylä talo kerrallaan. Alueelta saivat ko­din sotainvalidit perheineen.

Soturinkyläkeräys oli laajentunut Porvoon seudulta ja muualta Suomesta myös Ruotsin puolelle. Johtajansa Anders Bjellen innoittamana sikäläinen talonpoikaisjärjestö, kuten muutkin järjestöt, organisoi keruuta ja Ruotsista tuotiin tänne mm. kokonainen puutalo. Ruotsalaiset iskelmälaulajat antoivat joidenkin konserttiensa tuoton porvoolaisen Soturinkylän hyväksi ja saivat nimikkotaloja, kuten ”Alice” ja”Sickan”. Anders Bjellelle omistetussa talossa toimii nykyisin Bjellebon päiväkoti. Kaiken kaikkiaan alueella oli 21 asuintaloa, kokoustalo saunoineen, pesulaitos ja em. päiväkoti. Pesulan talosta tuli Por­voon museo toimitalo ”Museomakasiini” vuonna 1999.